Minä, Studio Henna Virén.

Blogin pitämistä olen pyöritellyt mielessäni pitkään ja nyt tuntuu että aika on sopiva. Haluan avata ajatuksiani ja kertoa kuvauksistani, työstä jota rakastan.

Tässä ensimmäisessä postauksessani kerron itsestäni ja menneisyydestäni, sekä siitä missä tällä hetkellä mennään :). Jatkossa kerron kuvauksistani, mitä kuvien takana tapahtuu ja mistä ammennan ideoitani. Toivottavasti tulet jatkossakin lukemaan tekstejäni :).

Taustallani on se tavallinen tarina, olen aina ollut jonkin sortin valokuvahullu. Jo pienenä kuvasin paljon ja kuvat olivat suurimpia aarteitani. Olin onnekas että vanhempani ostivat minulle filmejä ja teettivät kuviani vaikka lopputuloksena olikin kansiokaupalla lähinnä hieman epämääräisiä kuvia hevosista ja koirista.

En muista tarkkaan milloin ja miksi ostin ensimmäisen järkkärini ja menin ensimmäisille kuvauskursseille. Halusin oppia lisää ja ottaa parempia kuvia. Ammatinvalinnan aikoihin valokuvaus oli myös mielessä, mutta silloin en vielä uskaltanut. Päädyin opiskelemaan sisustusarkkitehtuuria mutta valokuvaus ei koskaan jäänyt. Vuosia kului ja pikkuhiljaa olen kehittynyt tähän pisteeseen. Koskaan en kuitenkaan ole valmis :).

Vaikka olen kuvannut kauan, olen kuitenkin aina ollut hiukan epävarma enkä ole halunnut tuoda itseäni esille (hiukan huono piirre yksityisyrittäjällä..!), kunnes nyt viimeisen parin vuoden aikana olen tullut ulos kuorestani. En edelleenkään ole kovinkaan luonteva pitämään meteliä itsestäni, mutta haluan tuoda kuviani esille ja toivon että ihmiset nauttisivat niistä yhtä paljon kuin minä. Nautin myös siitä että työssäni tapaan erilaisia ihmisiä ja saan tutustua ihaniin asiakkaisiin <3.

Suuri muutos entiseen on myös se, että nyt en ole enää niin yksin. Olen löytänyt ympärilleni upeita ihmisiä eri aloilta ja olen saanut keskustella kuvauksista ja yrittämisestä ystävieni ja muiden ammattilaisten kanssa. Suuri kiitos kuuluu myös Reunan Kirjakaupan porukalle jonka yhteydessä studioni sijaitsee, ja etenkin Tarjalle siellä. Tuntuu kuin olisin saanut huikeita työkavereita, vaikka yksin yritänkin. Saan peilata ajatuksiani ja ideoitani :).

Toinen asia mikä on muuttunut on se, että lapseni eivät ole enää vauvoja. Vaikka se onkin omalla tavallaan haikeaa, mahdollistaa se minulle nyt sen että voin tehdä töitä muulloinkin kuin öisin.

Tuntuu että tällä hetkellä elän ja hengitän tätä. Jos olen somessa tai näprään puhelinta, luen jotain valokuvaukseen liittyvää tai katselen kuvia, opin jotain uutta. Illalla sängyssä tai autolla ajaessa ajattelen kuvauksia ja kehitysideoita. Nautin tästä kaikesta nyt niin täysillä että joskus täytyy nipistää itseäni :D.

Olen onnellinen silloin kun otan hyviä kuvia. Saan siitä iloa ja energiaa. Uutta kuvaa pitää käydä vikuilemassa vähän väliä. Uuden kuvan valmiiksi saaminen on hieno tunne ja en malta odottaa että saan jaettua sen asiakkaille.

Minulle kuvien ottaminen ja visuaalinen elämä tulee selkäytimestä, otan kuvia joka paikasta. Toisille se ei ole näin, esimerkiksi mieheni ei ota juurikaan kuvia, pääasiallisesti siksi ettei muista. Itse dokumentoin meidän elämäämme itseäni ja lapsiani varten, teetän vuosikirjoja ja printtejä, arkistoin kuvat tarkasti kansioihin aikajärjestyksessä. Joskus pitää yrittää muistaa pyytää miestänikin ottamaan kuvia että olisin niissä itsekin mukana. Käymme toki kuvauksissa myös perheenä :). Lapsenikin ovat kiinnostuneita kuvaamisesta. Joulupukki taisi tuoda ensimmäisen kirpparipokkarin vähän päälle kaksivuotiaalle ja nyt olemme vanhemman kanssa jo vähän tutustuneet järkkäriin.

Tästä piti tulla postaus siitä mitä olen tehnyt ja mitä teen nyt, mutta siitä tulikin postaus siitä mitä tunnen ja mitä olen tuntenut. Se ei ehkä haittaa sillä elän tätä elämää tunteella, ja yritän vangita aina tunteet myös valokuviini. Jatkossa kerron projekteistani ja asiakaskuvauksistani enemmän. Kiitos että luit :).